Välähdyksiä luupään sisällä

Metsänhenget ovat usein hiuksiesi läpi kulkeneet.
Matkallaan ne aina ilkikurisesti kihartaen.
Maan menninkäiset kosteasta ruohosta sääriäsi tavoitelleet.
Multaisin sormenjäljin omakseen pysyvästi merkiten.
Vedenhenget uidessa vartalosi ympärille kietoutuneet.
Ajan saatossa sen kylmälle karaisten.
Kuljet pehmeällä polulla keskellä vihreää hämärää.
Tuulen rynnistäessä yläpuolellasi latvuksesta toiseen.
Metsä, vesi, avoin taivas.
Ikuisesti ne ovat sinut omakseen merkinneet.

He ovat kolme sisarusta.
Ensimmäisenä, pyörremyrskyn tavoin liikkuen saapuu heistä nuorin.
Silmät kuumalla elämän liekillä palaen ja ilkikurisesti virnistäen hän saa aikaan paljon hyvää.
Hämmentyneenä hänen sulavaa liikettä jäädään aina seuraamaan.
Niin täynnä uteliasta elämäniloa ja puhdasta ihastusta vuorovaikutukseen kaiken olevaisen kanssa.
Keskimmäinen siskoista on heti nuorimman sisarensa jäljessä kulkeva.
Lämpimästi naurahdellen tasoittaa tuon rasavillin tekemisiä.
Hänen läsnäolonsa saa tuntemaan olon rauhalliseksi.
Katsopa [...]

Yksiäisyyden vuorella lähellä jäätyneiden tunteiden lumirajaa on kyynelistä muodostunut lähde.
Lähde, josta vähitellen voimistuu tunteettoman paatuneen maan läpi virtaava puro.
Puro, josta vuoren rinnettä alaspäin polveillen kasvaa viimein joki.
Joki, joka viimein sukeltaa surujen laaksoon ja tunnetaan nimeltä Surujen joki.
Sen vesi on niin kylmää että se jäädyttää sydänveren yhdestä kosketuksesta.
Minä olen se vuori, puro, joki ja laakso.
Et tahdo [...]

Mieli ylpeä ja vahva kuin peruskallio.
Niin luja, kova ja jääräpäisen taipumaton.
Joskus järjen valo pääsee tunkeutumaan sen kovaan ytimeen.
Sokaisevalla valolla tietoisuuden hetkelle teräviä varjoja luoden.
Toisinaan oivalluksen purot löytävät halkeaman josta edetä.
Syvälle kaikkein  sisimpään.
Viilein vesin tähän hetkeen taas herättelemään.

Sydämeni runneltuun pintaan liitän viimeisen siitä irronneen onnen sirpaleen.
Sen arvet loistaa kirkkaan valkoisena kietoutuen sieluni arpiin.
Ne kipeimmät, jotka olen aivan itse viiltänyt.
Löysin puuttuvan palasen sieltä, minne sen olin kadottanut.
Mutta mitä minä kauan kaivatulla hauraalla eheydelläni sitten tekisin?
Ylpeyteni estää etsimästä kadonnutta langanpäätä takkuisesta lankakerästä.
Epävarmuuteni taas purkamasta mustanpuhuva ruma lanka sileän ja kauniin päältä.

Osoita minulle olevasi se, jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää.
Tee se pieni asia kerrallaan niin, etten saa siitä pienintäkään vihjettä.
Koukuta hitaasti vailla kiirettä, mutta siima koko ajan kireällä pitäen.
Jos onnistut, saat jotakin uskollista, rakastavaa, turvallista, mutta myöskin vaarallista.
Epäonnistu ja silmiisi jäätävin silmin katsoen hyvästelen sinut.
Enkä koskaan taakseni enää katso.

Kyyneleet valuvat pitkin kauniita poskipäitä.
Onnenko vai pelon kyyneleitä hän vuodattaa?
Hän itkee sitä, mikä hänen vallassaan ei ole.
Pelästyneenä omista vahvoista tunteistaan.
Etsin aina yhteyttä omaan yksityiseen jumalaani.
Ja vaikka hän on kaikkialla läsnä, en löytänyt.
Siroa vihreäsilmää, itseään kaikkeutta etsin.
Hän lähetti poulleni jotakin muuta.
Varovasti kumpainenkin meistä asettelee perustusta.
Rakentaen sitä luottamuksesta ja kunnioituksesta.
Rakkaudesta, välittämisestä ja läheisyydestä.
Arasti mutta niin määrätietoisin ottein.
Kiireettä [...]

Kaivan esiin mustimman ja synkimmän pukuni.
On lämmin päivä, mutta tuonelan tuulet jäädyttää sieluani.
Taitan mukaani yhden pitkävartisen keltaisen ruusun ja lähden.
Saavun määränpäähäni pienelle aaltojen pieksämälle luodolle.
Sytytän paksun kynttilän ja lasken ruusun sen viereen.
Rakkauden haudalle, jolle tiputan kaksi veristä kyyneltä.

Kun aamulla avaan silmäni, ihastun uuteen päivään.
Kun noustessani katson ikkunasta ulos, ihastun auringonpaisteeseen.
Ihastun yhtä helposti myös myrskyyn ja sateeseen.
Yhä uudelleen ja uudelleen.
Jokaisella kerralla hieman eri tavalla.
Ihmiseen en enää ehdi ihastumaan.
Kerta toisensa jälkeen myöhästyn.
Ihan vain olemalla vain oma itseni.
Hetkinen vain ja nainen näkee kaverin, ei miestä.
Sen jälkeen ihastuminen onkin jo turhaa.
Se on siunaus, mutta samalla suurin [...]

Avaan lopulta raskaat alakulon tahrimat verhot.
Lakaisen harmaan sävyt mieleni nurkista pois.
Murran tunteitteni jääpadon ja vapautan rakkauden joen.
Päästän viimein kevään virtaamaan vuolaana sieluuni.