30 minuuttia mieleni maisemasta
Olen yksin omassa maailmassani, vaikka vieressä on tuttuja. Nousen tehdäkseni lähtöä. Kun saan kuulokkeet takaisin korviini kuulen viululla soitetun intron. Hymyilen itselleni sillä pidän tuosta kappaleesta. Sands of Time. Moikkaan Herra L:lle ja lähten pois olohuoneestani. Yli kaksi tuntia siellä istuin lähes hiljaa paikallani musiikkia kuunnellen ja lainakirjaani lukien. Led Zeppelinin pojat ovat olleet varsinaisia velikultia.
Mieleni tekee makeaa, joten kävelen kohti Makuunia. Oikaisen puistojen läpi ja vilkaisen hetkeksi alunperin Rooman Pantheonia muistuttamaan tarkoitettua valkoiseksi rapattua rakennusta keskustan korkeimmalla kohdalla. Mieleeni tulee vain vuosiluku 1798. Toripuiston suihkulähdettä kiertäessäni hymähdän itsekseni. Ei tämä mikään “Kirkkis” ole, se on Linnankadun toisella puolen sen samaisen rapatun rakennuksen ympärillä.
Huomaan valitsevani vain karkkeja, jota en yleensä edes ota. Havainnon tehtyäni ajatus jotenkin särkyy ja minun on hyvin vaikeaa valita pussiini enempää täytettä. Siispä maksan ja lähden pois. Kuljen verkkaisesti entistä kotikatua. Muistan kuinka pienenä poikana Aino-mummo laittoi minut istumaan lääninhallituksen ensimmäisen kerroksen ikkunasyvennyksen smyykipellille odottaessamme bussia nro 2. Aino-mummo. Kuinka hän elääkään joka ikinen päivä jollakin tapaa muistoissani.
Käännyn vaistomaisesti katsomaan Hallituskatu 3 B 47:n ikkunoita. Ne ovat pimeät, mutta keittokomeron ikkunassa näyttää olevan sama rotansyömä lahoamispisteessä oleva sälekaihdin. Hymyilen itselleni jälleen ja muistan kuinka uudenvuodenaattona 31.12.2004 maalasin jalkalistoja. Muistan kuinka aiemmin lamppua kiinnittäessäni sain tällin sormilleni ja lensin tikarappusilta perseelleni lattialle. Sinä samaisena yönä menin ensimmäistä kertaa Sirkukseen, tai oikeastaan mihinkään baariin. Minulta kysyttiin paperit.
Askartelukaupan kohdalla en voi olla ajattelematta omistajan punatukkaista kaunista tytärtä. Miten voisin? Ei sitä vain yksinkertaisesti voi. Tajuan virnistäväni pirullisesti ja samassa ajatus siirtyy jo siihen, kuinka aina analysoin ja yliajattelen asioita. Toisinaan tuntuu että se olisi jokin suurempikin vika. Miksen saisi olla erilainen? Miksen saisi olla oma itseni juuri tällaisena? Saatan tehdä asiat vaikeimmalla mahdollisella tavalla, mutta usein nopeammin kuin joku toinen sillä helpoimmalla. Ilmeeni kirkastuu sillä on olemassa ainakin yksi joka ajattelee toisin.
“Et sinä Timo liikaa ajattele, se on vain sinun tapasi käsitellä asioita”
Tämä kyseinen pikkuruinen, aina auringon lailla loistavalla hymyllä varustettu Nainen tuli spontaanisti sanoneeksi minulle ehkä sen kauneimman asian, jonka olen koskaan saanut keneltäkään kuulla. On suuri kunnia että hän on ystävätyttöni.
Vanajan sillalla pysähdyn hetkeksi ja katson kaiteelta pimeyteen. Suljen ihan pieneksi hetkeksi silmäni ja tunnen kuinka pienen touhukkaan pellavapäisen pojan muuten niin kuumaa kesäpäivää vilvoittaa laivarannan edessä korkealle vettä suihkuttavan suihkulähteen sillalle saakka lentävä sumu. Olen jälleen menneessä Aino-mummoni kanssa.
Radan nähdessäni muistan ensimmäisen junamatkani. Menimme äitini kanssa kummivanhempieni luokse Riihimäkeen. Muistan vielä kuinka minua pelotti junavaunujen välinen tila. Se vilistävä rata, kolina ja vaunujen liike. Kävelen määrätietoisin askelin perisuomalaiseen tapaan viivasuorin suin katse edessäni maassa kunnes näkökenttäni rajalle ilmestyy jalkapari. Nostan katseeni. Vastaantuleva nuori nainen katsoo minua suoraan silmiin ja hymyilee. Hymyilen hänelle takaisin lämpimästi silmiin katsoen. En voi oikein muutakaan tehdä.
Viimeisissä valoissa vastaan tulee panssarilasein varustetulla proteesillaan kauhee apina, herra K. Puhelimeni akku on jo aikaa sitten siirtynyt vähävarauksisten laulukuoroon, joten en voi laittaa hänelle mitään rienaavaa viestiäkään. Katson katulampun valokeilaa ja vasta sitten tajuan, kuinka paljon sumun seassa oikein sataakaan. Piponi on repussa, sillä kävely pitää sopivan lämpimänä.
Miksi kuljen kävellen? Että saan ajatella asioita kaikessa rauhassa, kiireettä ja musiikkia kuunnellen. Minulla on tyhjä olo. Liki 19 kuukautta kestänyt yhden miehen sota pientä valtiota vastaan on päättynyt. Sodan toinen osapuoli vain luovutti ja vielä ehdoitta. Olen jotenkin pysähtynyt, turtunut ja pettynyt. Miten tällaisen sodan veteraani palautuu, kun ei voi enää rankaistakaan itseään?
Kotiovelle tultuani mietin jälleen mahdotonta unelmaani. Pientä siroa naista punertavine hiuksineen. Sopivan tuittupäisellä luonteella, oikealla elämänkokemuksella ja kypsyydellä varustettuna. Lapsista pitävänä, mutta ilman omia toimeen tulevana. Joka itsenäisesti kissansa kanssa eläen saa minut jossain kohtaa paniikinomaisten pakomatkojeni jälkeen huomaamaan.
“Tuon oma tahdon olla lopun elämääni”