14.12.2009 Luku XXXII - Valoa pimeään
Mies istuu monille tutuksi käyneellä paikallaan majatalon salissa, jonne kaksi kuunkiertoa aiemmin on sutensa kanssa saapunut. Satama kaupungin alapuolella on vähitellen käynyt riitteeseen. Siellä miehen laivakin on muiden joukossa. Hiljaa, liikkumatta ja jäähän vangittuna. Vaan eipä miehellä ole ollut enää mitään tarvetta lähteä merelle. Laiva on enää kovia kokenut ja paljon nähnyt kulkuväline. Vain tyhjä kuori. Sen tietoisuus on siirtynyt takaisin mieheen. Järki ja tunteet ovat taas yhtä.
Susi, tuo omatunnon terävähampainen ilmentymä sentään torkkuu tapansa mukaan vasten miehen vasenta jalkaa ja peittää puoliksi kulkuväylän, jota lämpimästi miehelle hymyilevät tarjoilijatyttöset käyttävät. Sisään tulee jo tutuksi käyneitä kasvoja, jota mies tervehtii hymyillen. Hänen olemukensa kertoo muille, että tänään hän haluaa olla hetken yksin ihmisten keskellä. Elämä mantereella tuossa kallionrinteelle rakennetussa kaupungissa on ollut virkistävää. Mies tuntee olonsa kotoisan levänneeksi ja mielensä virkeäksi. Hän uneksii.
Viivasuorin suin hän katsoo oluthaarikkaansa, jossa on talon parasta olutta. Vahvaa, tummaa ja purevan kitkerää. Hän on juuri aikeissa siemaista kulauksen ruskeasta juomastaan, kun keskelle otsaa osuu kipeästi jotakin. Heitetty jokin kimpoaa hänen päästään suoraan tuoppiin. Olut roiskahtaa miehen kasvoille ja parralle ja suusta pääsee kirous. Hän onkii haarikastaan kovan leipäpalasen ja katsoo äreästi ympärilleen.
Nopealla vilkaisulla hän ei löydä salista ketään syylliseksi kelpaavaa. Nurkkapöydässä vanhat harmaantuneet vanhukset kertovat uudelle tulokkaalle ties monettako kertaa jo niin tutuksi käynyttä samaa vanhaa tarinaa sodasta, joka käytiin kauan aikaa sitten. Sitten miehen katse kiinnittyy pikkuruiseen naiseen, joka istuu vähän matkan päässä pöydän reunalla jalkojaan heilutellen ja hameensa laskoksia oikoen.
Nainen katselee kiinnostuneesti matalaan saliin ajan saatossa kertyneitä muistoesineitä eikä ole huomaavinaankaan miehen epäilevää katsetta. Sitten nainen vilkaisee syrjäsilmällään miestä, jolta tämä ei jää huomaamatta. Hymykuopat naisen poskilla kavaltavat oitis syyllisen äskeiseen kolttoseen. Mies laskee haarikkansa, pyyhkii suunsa ja yrittää tavoilleen uskollisesti nousta nopeasti ja on kompastua ärähtävään suteen.
Samassa nainen jo laskeutuu pöydältä säntää iloisesti nauraen ovelle ja katoaa yön pimeyteen. Mies juoksee perässä pyöreistä kenttäkivistä lasketulle lumiselle kadulle, muttei näe ainuttakaan kulkijaa. Hän laskee päänsä hieman harmissaan ja on jo palaamassa takaisin sisälle kun saa takaraivoonsa navakan osuman lumipallosta.
Kylmä lumi niskassa sulaa nopeasti ja selkärankaa pitkin valuva vesi saa hänet hymyilemään. Suoraan majatalon edestä lähtevän kapean kujan korkeista kiviseinistä kimpoilee iloista naurua ja lopulta pimeydestä kuuluu kuiskaus
- Huomenna uudelleen senkin muukalainen!
Miehen onnistuu vain vaivoin väistää pimeydestä lentävä uusi lumipallo.
—
Mies tuntee omituisen märän tunteen poskellaan ja avaa silmänsä. Susi nuolaisee juuri viimeisen kerran häntä suoraan silmään. Mies murahtaa jotakin epämääräistä, josta loukkaantuneena susi naksauttaa hampaansa yhteen lähellä miehen nenää. Ikään kuin selväksi tehden, kuka määrää viime kädessä. Hän nousee istumaan sängylleen. Hetken aikaa toivuttuaan ja siinä jurotettuaan nousee ja pukeutuu. He lähtevät alas saliin. Matkalla mies miettii äsken näkemäänsä unta ja pudistaa totisesti päätään…